Tarinoita syvästä idästä, osa 1

Veera Konstin valokuvanäyttely, 25.12.2019–29.3.2020, Savonlinnan maakuntamuseo, Riihisaari – Saimaan luonto- ja museokeskus

Valokuvaaja Veera Konstin valokuvanäyttely on ensimmäinen osa Itä-trilogiasta, jossa Konsti käsittelee maakunnan alueen ihmisten tarinoita. Ensimmäisen osan fokus on nuorissa aikuisissa, jotka vastoin synkkiä tilastoja asuttavat Savonlinnaa.
Tässä joukossa on tänne jääneitä, tänne palanneita, muualta muuttaneita sekä täältä pois lähtöä tekeviä.
 
Veera Konsti on savonlinnalaislähtöinen freelance-valokuvaaja ja valokuvataiteen maisteriopiskelija Aalto-yliopiston taiteiden ja suunnittelun korkeakoulusta. Näyttely on osa Konstin opinnäytetyötä, ja sitä tukee Suomen kulttuurirahaston Etelä-Savon rahasto. Näyttelyn valokuvat on kuvattu keskikoon filmille vanhalla Mamiya-kameralla.

Maria ja Ville

Olen kotoisin Savonlinnasta. Lähdin pois lukion jälkeen ja ehdin kierrellä maailmaa kuusi vuotta ennen kuin muutin takaisin kotikaupunkiini vuonna 2015. Halusin lähemmäs perhettäni ja opiskelupaikkakin löytyi kaupungista. Ville tuli perässäni vuotta myöhemmin.

Asumme koiramme kanssa pienessä mökissä järven rannalla keskellä metsää. Tästä oli haaveiltu jo tovi. Parasta Savonlinnassa on Saimaan vesistö lukemattomine saarineen.

puutalossa olevalla sängyllä istuu nainen ja makoilee mies ja koira. Kaikki kolme vaikuttavat katselevan ulos viereisestä ikkunasta. Seinällä on maalaus ketusta sekä pari hyllyä, jotka ovat täynnä kirjoja.
Nainen seisoo kurottaen käsiään ylöspäin metsämaisemassa. Hänen takanaan on sähkölinjan tolppa.

Emma

Muutin Savonlinnaan ensimmäistä kertaa taidelukion vuoksi 16-vuotiaana Jyväskylästä.
Alkujärkytyksen jälkeen viehätyin nopeasti Savonlinnan aavemaisesta tunnelmasta. Lukioikäisenä kolme vuotta on pitkä ajanjakso elämästä, minulle monella tapaa merkityksellinen. Lukion jälkeen muutin Helsinkiin opiskelemaan, mutta palasin tänne. Tällä hetkellä seilaan kahden kaupungin väliä.
Savonlinnassa on rauha, Helsingissä elämä.
En pysty elämään vielä kokonaan eristyksissä, mutta toinen jalka haudassa on hyvä.

Lauri Löppönen

Lauri Löppönen, taiteilija, muotoilija ja orkesterin järjestäjä

Muutin Savonlinnasta Helsinkiin opiskelemaan kun olin 18-vuotias. Oli pakko päästä pois. Kesti kuusi vuotta kunnes kesätöiden vuoksi päädyin pidemmäksi aikaa takaisin. Tämän jälkeen en ole ollut yhtään kesää poissa. Savonlinna on kontrastinen inspiraation lähde. Kesällä se on yhtä festivaalia ja draamaa töideni kautta Savonlinnan oopperajuhlilla. Talvisin se on pimeyteen kääriytynyt pakopaikka Helsingin hälystä, paikka jonne voi tulla miettimään seuraavia projekteja tai yleisimmin vain viettämään aikaa perheen kanssa. Parasta Savonlinnassa on kesällä sitä ympäröivillä vesistöillä soutelu.

Ihminen istuu huoneessa seinää vasten tuijottaessaan kameraan. Hänen takanaan seinällä roikkuu kuvia, maalauksia, peili, sekä pieni hylly. Miehen vieressä on pöytä, jolla on monia esineitä, kuten maljakko, lamppu, patsas, ja pullo.
Ihminen istuu metsässä olevilla kiviportailla koiran kanssa. Portaiden lisäksi taaempana on toinen kivi rakennelma.

Tanja

Paluumuutto Savonlinnaan oli pitkäaikainen ja piilossa kypsytelty haave. Vain mammanpojat kuulemma palasivat – halusin olla yksi heistä. Suunnitelmaan kuului työpaikka, pieni omakotitalo ja riittävästi lääniä kahdelle koiralle vahdittavaksi. Yksi kerrallaan tavoitteet toteutuivat ja viimeisenä mutkaisen hiekkatien varrelta löytyi liki 120-vuotias hirsitalo, johon asettua. Elämä entisellä kotipaikkakunnalla muotoutui paremmaksi kuin olin uskaltanut odottaa.

Joulun alla, kun paikallinen pankki oli saanut minulle lainaamastaan summasta takaisin ensimmäiset neljä erää, sain YT-neuvotteluiden päätteeksi niukkasanaiset potkut työpaikastani. Paluumuutto alkoi herättää häpeän ja epäonnistumisen tunteita. Leivinuunin lämmityksen lomassa on aikaa katsella järvelle ja miettiä asioita, punnita täällä elämisen järkevyyttä. Isossa kaupungissa olisi helppoa eristäytyä kotiin vastoinkäymisten edessä, mutta pieni kotikaupunki ihmisineen ei sitä salli. Myötätuntoisesti se tuntuu tuuppivan minua eteenpäin; puhelin soi, viestejä tipahtelee, joku käy kylässä, toinen ruokakaupassa. Yhden murhe on kaikkien ja ehkä sen takia yksin jääminen on täällä tehty niin mahdottomaksi.

Vaikka kaupunki tyhjenee, luotan asioiden järjestymiseen tavalla tai toisella. Ensi kesän suunnitelmat on jo laadittu. Talo saa uuden maalin kylkiinsä ja tunkiona toimineet piharakennuksen rauniot siivotaan. Liuta ystäviä ilmoittautui talkooavuksi jo ennen kuin oikeaa värisävyä oli vielä valittu. Paluu kaikkine käänteineen on osoittautunut oikeaksi ratkaisuksi.

Lauri ja Alvar

Paluumuutin takaisin Savonlinnaan vuonna 2013. Sitä ennen asuin täällä Savonlinnassa parikymppiseksi asti, jonka jälkeen muutin Jyväskylään, Turkuun ja hetken aikaa kävin majailemassa Kanadassakin. Syy paluumuutolleni oli se, että ostin isältäni maatilan ja astuin vetovastuuseen sen pyörittämisestä noin 25-vuotiaana. Maatila on kuulunut suvullemme kohta lähes 120 vuotta.

Olen siis koko nuoruuteni ja nyt suurimman osan elämästäni asunut maatilalla ja luonnon ympäröimänä, mutta vasta suuremmissa kaupungeissa asuneena ja maailmaa nähneenä olen oppinut arvostamaan kotiseutuni luontoa ja ympäristöä. On vaikea kuvitella enää elävänsä pysyvästi paikassa jossa ei näkisi metsäkauriita saunan ikkunasta, tähtitaivasta kirkkaana talviyönä tai pääsisi kävellen järven rantaan ihmettelemään kesäyön yötöntä yötä. Täällä on tilaa hengittää ja olla.
Silti maalla asuessani kaipaan usein kaupunkiin; sitä että lähikauppa olisi kävelymatkan päässä, että kaduilla tulisi vastaan kasvoja joita ei tunne ja että kulman takaa löytyisi kadunpätkä jonne voisi eksyä.

Useamman vuoden yksin maanviljelijänä toimiessa on löytänyt rajoja. Kaikkea ei yksin pysty eikä jaksa tehdä, ja siksi tulevaisuus pyörii jatkuvasti mielessä. On täytynyt keskittyä siihen mitä pystyy tekemään, mihin oma jaksaminen riittää ja loput hommat on pitänyt miettiä uusiksi. Se on muun muassa tarkoittanut itseviljellyn peltopinta-alan vähentämistä ja muiden tulonlähteiden keksimistä maanviljelyksen rinnalle. Pientilallisen leipä on kiven alla, mutta onneksi niitä kiviä savolaisessa pellossa riittää vitutukseen asti.

Seuraa minulle kotonani on viimeiset pari vuotta pitänyt koirani Alvar. Jos en olisi yrittäjä ja asuisi maalla, en varmaan koiraa omistaisikaan. Voin viettää hänen kanssaan suurimman osan päivästä ja hän pääsee pihalla ja metsässä juoksemaan perässäni vapaana. Hän on melko leikkisä ja ajoittain hyvinkin villi luonne joka tekee mitä haluaa, eikä hänen kanssaan varmaan kovin moni tulisikaan toimeen hermojaan menettämättä. Mutta ei sillä täällä maalla ole niin väliä, kun suurimman osan ajasta vietämme kaksin ja keskenämme tulemme hyvin toimeen kunhan vain jaksamme rauhoittua. Ei ole paljoa häiriötekijöitä.

Mies istuu kasvihuoneessa olevassa muovituolissa tuijottaen vieressään olevalla muovipöydällä oleilevaa koiraa. Kasvihuoneessa on näiden lisäksi puulaatikoita, harava, harja, ja puinen hylly.
;ies istuu lattialla olevalla patjalla nojaillen sohavmaiseen huonekaluun sylissään kissa toisen kissan lähestyessä kameraa. Patjalla on lisäksi tyyny ja viltti. Huoneen seinällä on kaksi ikkunaa, joista toinen on auki.

Sami

Muutin vuonna 2014 fysioterapiaopintojen perässä Jyväskylästä Savonlinnaan, jossa lopulta asuin tapahtumarikkaat kuusi vuotta. Lähestulkoon heti kaupunkiin saavuttuani rakastuin. Sitten elämääni tupsahti naisen lisäksi valtava määrä villikissoja. Kissat löysivät kodit, kaksi jäi meille. Neljä vuotta me oltiin me, yhtäkkiä oli vain minä ja kissat, ja välillä vain minä. Valmistuin, täytin pyöreitä ja matkustin ympäri maailmaa.


Viimeiset kaksi vuotta olivat tunteiden aallokkoa ja ajoittain myös synkkää aikaa. Tein työkseni henkilökohtaisen avustajan hommia ja yritin lähes kaksi vuotta muuttaa pois, mutta synkkyyden ote oli vahva. Lopulta irtisanouduin ja hyppäsin tyhjyyteen.


Savonlinnassa parasta ovat sen terapeuttiset järvet ja luonto. Pahinta nykytila ja omanikäisten ystävien puute, yksinäisyys.
Viimeksi mainittu ajoi minut pois kaupungista ja nykyään olen tuore tamperelainen.

Hanna ja Aleksi

Perheeseemme kuuluvat Aleksi ja Hanna sekä lapset Eelis ja Aili. Olemme syntyperäisiä savonlinnalaisia. Asumme maaseudulla ja käymme kaupungissa töissä. Viihdymme hyvin Savonlinnassa, koska rauhallisempi elämäntyyli sopii meille ja olemme muutenkin koti-ihmisiä. Meille on myös tärkeää saada kasvattaa lapset lähellä luontoa ja täällä se onnistuu. Savonlinnassa
parasta on luonto, sen läheisyys ja tietysti perhe ja ystävät, keskustakin on ihanasti veden ympäröimä. Savonlinna herää henkiin kesäisin, kun taas talvisin kaikki käpertyvät omiin koloihinsa ja kaupunki hiljenee odottamaan taas kevään tuloa.

Oletettu pariskunta koostuen miehestä ja naisesta istuu kahden pienen lapsen kanssa vanhan näköisellä sohvalla. Nuorempi lapsi on vielä vauva ja mies pitää häntä sylissään. Sohvan takana olevalla seinällä on kolme maalausta ja kaksi lamppua.
Silmälasipäinen mies istuskelee kädet taskuissa puisen rakenteen edessä. Rakenne on mahdotonta tunnistaa ja se on peitetty graffitiin ja näyttää rapistuneelta.

Lauri Ainala

Olen syntynyt Porvoon aluesairaalassa vuonna 1982, mutta sukujuureni ovat Savonlinnassa.
Muutimme Porvoosta Pöllänlahteen vuonna 1990. Olen vuosien saatossa välillä asunut muuallakin, mutta se on johtunut ainoastaan käytännön pakosta. Savonlinnaa en ole koskaan hylännyt, sillä Savonlinna on ainoa todellinen paikka, ainoa jota palvoa.


Teen kaikenlaista Savonlinnaan liittyvää, kuten musiikkia, kirjoja, videoita/elokuvia, tekstejä, rakennelmia, piirustuksia, hyviä töitä, rukouksia, pahoja töitä, ruokia, ihmetekoja, temppuja jne.
Työskentelen tällä hetkellä Koneen säätiön myöntämällä kaksivuotisella apurahalla. On onni asua Miekkoniemellä, vaikka sitäkin on runneltu vuosikymmenten saatossa. Osia kaupunkimme keskustasta en voi enää kutsua lainkaan Savonlinnaksi.

Jouni

Tummiin vaatteisiin pukeutunut mies seisoo tallin tai muun suuren puurakennuksen isojen suljettujen pariovien edessä. Miehen vieressä istuu koira.
Punaisiin ja oranssiin pukeutunut nainen istuu huoneessa, jossa on suuri määrä kankaita hyllyissä ja vaatteita henkareissa.

Kaisa

Olen vaatesuunnittelija Kaisa Turtiainen.
Olen syntynyt Savonlinnassa ja lapsuudessani tutuiksi ovat tulleet sekä Nätkin leikkipuistot, Jukolansalon metsäpolut että Heikinpohjan ihana hiekkaranta. Olen hyvin onnekas, sillä olen saanut käydä täällä kaikki minua kiinnostavat opiskelut aina ammattikorkeakoulua myöten. Kävin pariin otteeseen katsomassa maailmaa, mutta tänne palasin. Täällä on kaikki, koti ja perhe.
Työhuoneeni Linnankadulla on toinen kotini. Täällä on kaunista ja rauhallista, täällä olen oma itseni.
Tulen onnelliseksi siitä, että saan tehdä sitä mitä rakastan. Piirrän, ompelen, maalailen mielessäni suuria haaveita todeksi. Sen kaiken pystyn tekemään täällä, rauhassa veden äärellä, hiljaisen luonnon keskellä.

Juho

Minä uskoin lapsena, että suuria ajatuksia ei voi piirtää pienelle paperille, ja ajatellakseen isosti tarvitaan avara tila ideoiden liikkumiseen vapaasti. Ympäristöllä on valtava merkitys siihen, mitä minä olen ja mitä minä haluan olla. Luulen, että lapsena järkeilemäni hyvän työskentelyn edellytykset
elävät minussa vieläkin vahvana ja vaikuttavat osaltaan siihen, miksi minä haluan asua kaikista paikoista juuri täällä. Olen myös huomannut, että vaikka minä lähtisin muualle, niin olen siellä kuitenkin vain käymässä, eikä kotikaupunkia suotta kutsuta kotikaupungiksi.

Juho Sihvonen, kuvataiteilija

Mustaan pukeutunut mies seisoo kädet takin taskuissa rautatiesillan kävelykaistalla. Hänen takanaan junakaistalla lähestyy kiskobussi.
Ihminen istuu esiintymislavalla olevan pianon tai flyygelin päällä. lavan edessä on tuolien ympäröimiä pöytiä ja lavalla on soittimen lisäksi sohva.

Veera

Kävin Savonlinnassa taidelukion. Noin kymmenen vuotta myöhemmin aikalailla ainoa asia jonka siinä kohtaa elämässäni varmaksi tiesin oli se, että minun täytyisi päästä Savonlinnaan takaisin. Palasin vuonna 2017. Elämäni on asettunut tänne hämmästyttävän hyvin, vaikka vielä muuttaessani en tuntenut täältä juuri ketään.
Tipahdin melko lailla suoraan kaupungin kulttuurielämän keskiöön, mikä on ollut erikoista ja välillä raskastakin, mutta olen nauttinut siitä suunnattomasti. Mielestäni on tärkeää, että Savonlinnan kulttuurielämä ei köyhdy. Monen ihmisen kohdalla se kuin kannattelee elämää.
Olen myös havainnut, että vaikka Savonlinna on paikka jossa ei ole kaikkea, voi tämä helpostikin olla kaikki.

Elina

Muutin Savonlinnaan opiskelemaan vuonna 2008. Saimaan rannat olivat koti-ikävää liennyttäviä kaivatessani Perämeren tyrskyihin. Jo ensimmäisen opiskeluvuoden aikana kaupunki tuli perin tutuksi, ja parin vuoden opintojen jälkeen muutin maailmalle palatakseni taas, useasti. Ensimmäisen kerran jälkeen olen vielä kuusi kertaa paluumuuttanut Savonlinnaan. Aluksi palailin opintojen pariin, mutta kesästä 2014 lähtien palasin kaupunkiin Kalliolinnan lettukestien vuoksi.


Irtonaiselta ja hyvin liikkuvalta tuntuvassa elämässä oloani ja levottomuuttani lohdutti 90 vuotta ennen syntymääni rakennettu pitsihuvila, joka toivotti aina keväisin tervetulleeksi kotoisaan huomaansa. Muistan, että joskus oli aikoja jolloin ainoan kodin tunteen tässä kaupungissa löysin Sulosaaresta, Kalliolinnan turvasta.


Kalliolinnan myötä löysin myös tavan toteuttaa itseäni erilaisten asioiden puuhaajana. Lettuemäntänä pääsin järjestämään tapahtumia ensin Kalliolinnassa, sittemmin muissakin savonlinnalaisissa yhteisöissä, kuten viimeisimpänä Kellarin ravintolassa.


Nykyisin mielikuvissani Savonlinnan ja Kalliolinnan kesä on kuin hauska kiiltokuva, johon aina loikkaan keväällä, ja jossa touhuan syksyyn asti. Sitten käyn taas odottamaan seuraavaa kesää.

Nainen istuu tuolilla tapetoidussa huoneessa. Huoneessa on myös lamppu, pöytä, ja useita rullattuja mattoja.
Kaksi miestä istuu huoneessa. Heidän takanaan on suljetut verhot ja heitä ympäröi suuri määrä viherkasveja sekä muutamia muita esineitä kuten lamppuja leluja.

Vesa ja Max

Kasveja, rakkautta ja Kikka-discoa

Monien sattumien summa on tuonut tämän kaksikon Savonlinnaan. Kosketuspintaa Savonlinnaan ei kummallakaan ennestään
ollut.

Vesa saapui Savonlinnaan vastahakoisesti opiskelupaikan saatuaan. Savonlinnan OKL veti kuitenkin pidemmän korren ja hän päätyi opiskelemaan lastentarhanopettajalinjalle, valmistuen sieltä kiitettävästi vuonna 2018. Vesa ihastuikin pieneen savolaiseen kaupunkiin ikihyviksi. Lettukahvila Kalliolinnan isäntänäkin tunnettu Filppula on perustanut yhdessä muiden yhtiökumppaniensa kanssa Kulttuurikellarin ravintolan, jossa häntä voi tavata nykyisin lähes joka ilta.

Henkisesti savolainen Max Kallinen saapui Savonlinnaan kesäksi 2017, tarkemmin sanottuna Hotelli Punkaharjulle kesätarjoilijaksi. Max ihastui alueeseen ja ihmisiin hetkessä, ja kahden vuoden jälkeen hän toimiikin Hotelli Punkaharjun ravintolapäällikkönä. Kallinen nauttii Savosta täysin rinnoin ja paljastaakin paljasjalkaisena stadilaisena rentoutuneensa Savossa.
Alunperin molempien oli tarkoitus vain käydä kääntymässä Savonlinnassa, mutta lopulta ja hieman yllättäenkin Vesa ja Max päättivät jäädä Saimaan äärelle. Päätöstä he eivät ole katuneet hetkeäkään. Molemmat ovat sopeutuneet Savonlinnaan erinomaisesti ja nauttivat elämästä täällä. Savonlinnan kotoisuus, helppous, savolainen lupsakkuus ja kaunis luonto lämmittävät molempien sydämiä.

Tätä hilpeää paria voi nähdä niin yössä kuin työssä, palvelemassa nälkäistä ja janoista kansaa. Vesa ja Max rakastavat hyvää viiniä, ruokaa, kylpylöissä lillumista, kotimaan citylomia, lettuja ja viherkasveja.

Tiia

Mitä Savonlinna merkitsee minulle

Kaunisteltu tarinahan takaisin muutosta on minulla ollut se (mutta totta sekin kuitenkin), että kaipasin Saimaata ja Savonlinnan maisemia. Mutta oikeastaan päällimmäinen syy, minkä takia halusin muuttaa takaisin oli se, että olin kuullut Savonlinnan kärsivän muuttotappiosta. Tämän kuuleminen ärsytti ja halusin tehdä asialle jotain. Minun mielestäni asian surkuttelu ei auttanut yhtään vaan vaati konkreettisia tekoja. Ei auttanut muu kuin muuttaa takaisin Savonlinnaan.
   Helsingissä oli helppoa olla anonyymi ja se mahdollisti alkoholismin, huumeet ja tuhoisat seurustelusuhteet. Nyt jälkikäteen osaan sanoa, että lähdin sinne aikoinaan pakoon ongelmiani ja sain niitä roppakaupalla sieltä lisää. Olin jatkuvasti masentunut ja lääkärit määräsivät minulle erinäisiä SSRI-lääkkeitä. Siinä koukussa tuli oltua 10 vuotta ja minulle uskoteltiin koko ajan, että joudun koko loppuikäni syömään niitä pillereitä. Yritin siis lopettaa lääkityksen monta kertaa, mutta vieroitusoireet ajoivat joka kerta aloittamaan uudestaan.
   Koin myös asunnottomuuden väkivaltaisen suhteen vuoksi. Jouduin muuttamaan naisten turvakotiin, minkä myötä päihteiden käyttöni vain paheni. Vedin tajun kankaalle aina kun mahdollista eli melkein joka päivä muutaman vuoden ajan.
Kunnes kyllästyin jatkuviin vastoinkäymisiin ja halusin muutosta. Sain jollain ihmeen kaupalla hommattua itselleni oman vuokra-asunnon (kiitokset sille vuokranantajalle, että luotti minuun, vaikka en ollut vakituisessa työsuhteessa tai korkeasti kouluttautumassa ja vuokratakuut olivat sosiaalitoimiston epäilyttävällä maksusitoumusjärjestelyllä hommattuja) ja sen jälkeen uskalsin hakea kokkikouluun ja pääsin opiskelemaan alaa ja sitä kautta sain taas itseni työmarkkinoille takaisin. Elo oli kuitenkin sellaista veitsenterällä taiteilua omasta asunnosta, koulusta ja työelämästä huolimatta, koska päihteet värittivät elämääni vielä tässäkin vaiheessa vahvasti. Hetken jaksoin sitäkin elämäntyyliä, kunnes piti keksiä keino irrottautua niistä piireistä. Joten haaveilu Savonlinnaan muuttamisesta alkoi silloin ja jonka sitten toteutin aika hetken mielijohteesta maniapäissäni, jonka masennuslääkkeistä vieroittautuminen aiheutti minulle. Poltin sillat takanani.

Muutto Savonlinnaan vuonna 2015

Savonlinnassa aloin saada elämäni hallintaan. Lopetin masennuslääkkeet, koska aloin epäillä lääkärien väittämää ja halusin haastaa myös itseni, että onko se muka niin mahdotonta elää ilman niitä ja vähensin myös päihteiden käyttöä. Ei se aluksi helppoa ollut. Repsahduksia tuli ja meni. Enkä ole koskaan kokenut mitään niin synkkää aikaa kuin silloin, kun lopetin masennuslääkkeet. Heräsin joka aamu pettymykseen, että olen elossa. Toivoin vain kuolemaa itselleni. Kävin kuitenkin töissä samaan aikaan ja työrutiinit helpottivat hieman oloani ja silloinen mantra itselleni piti minut myös tolkuissani: “Tämä on ohimenevää, tämä on ohimenevää“. Tätä kesti puoli vuotta.
  Mutta muutto takaisin oli paras päätös ikinä. Tuntuu, että Savonlinnassa sain uuden mahdollisuuden. Mahdollisuuden omaan elämään. Savonlinna on auttanut oivaltamaan sen, että ei tarvitse tyytyä kaikkeen sontaan, vaan voi itse vaikuttaa omaan elämänlaatuun ja paskan määrään. Ja tämän oivalluksen ansiosta olen alkanut uskaltautua jopa unelmoimaan, sekä toteuttamaan ja arvostamaan itseäni uudella tavalla. Savonlinnan ansiosta olen löytämässä itseäni uudestaan.

Uimapukuun, takkiin, ja pipoon pukeutunut nainen seisoo nilkkoihinsa asti vedessä. Kuva otettu rannalta ja kaukana vastarannalla näkyy metsää.
Nainen istuu puisessa, hunnulla verhotussa sängyssä ikkunan alla. Kuva näyttää olevan puutalon vintiltä tai muuten korkeimmasta kerroksesta.

Nuppu

Taidelukion jälkeen muutettiin kavereiden kanssa vanhan rautatieaseman aulatilaan ja perustettiin lettukahvila Sulosaareen. Elämä oli juuri niin satumaista kuin miltä se kuulostaa. Kaksi vuotta myöhemmin muutin viideksi vuodeksi lämpimään, mausteiseen, jännittävään ja meluisaan Lähi-itään, jossa elämän vilske sisälläni kulutti uupumuksen partaalle ja ehkä lopulta vähän sen ylikin. Palasin Savonlinnaan, jossa hiljaisuus ja luonnon rauha ottivat parantavaan syleilyynsä ja sain elämän voiman takaisin. Perustettiin taas vaikka ja mitä, muutettiin jugendtaloon ja nukuttiin ullakolla ampiaisten surinassa hyttysverkon alla. Tänä syksynä tuli taas aika sanoa idälle lämmin hyvästi ja matkustaa etelään. Kiitos, että saan aina tulla syleilyysi takaisin, kun tulee koti-ikävä.

Rakkaudella, Nuppu