Paluumuutin takaisin Savonlinnaan vuonna 2013. Sitä ennen asuin täällä Savonlinnassa parikymppiseksi asti, jonka jälkeen muutin Jyväskylään, Turkuun ja hetken aikaa kävin majailemassa Kanadassakin. Syy paluumuutolleni oli se, että ostin isältäni maatilan ja astuin vetovastuuseen sen pyörittämisestä noin 25-vuotiaana. Maatila on kuulunut suvullemme kohta lähes 120 vuotta.
Olen siis koko nuoruuteni ja nyt suurimman osan elämästäni asunut maatilalla ja luonnon ympäröimänä, mutta vasta suuremmissa kaupungeissa asuneena ja maailmaa nähneenä olen oppinut arvostamaan kotiseutuni luontoa ja ympäristöä. On vaikea kuvitella enää elävänsä pysyvästi paikassa jossa ei näkisi metsäkauriita saunan ikkunasta, tähtitaivasta kirkkaana talviyönä tai pääsisi kävellen järven rantaan ihmettelemään kesäyön yötöntä yötä. Täällä on tilaa hengittää ja olla.
Silti maalla asuessani kaipaan usein kaupunkiin; sitä että lähikauppa olisi kävelymatkan päässä, että kaduilla tulisi vastaan kasvoja joita ei tunne ja että kulman takaa löytyisi kadunpätkä jonne voisi eksyä.
Useamman vuoden yksin maanviljelijänä toimiessa on löytänyt rajoja. Kaikkea ei yksin pysty eikä jaksa tehdä, ja siksi tulevaisuus pyörii jatkuvasti mielessä. On täytynyt keskittyä siihen mitä pystyy tekemään, mihin oma jaksaminen riittää ja loput hommat on pitänyt miettiä uusiksi. Se on muun muassa tarkoittanut itseviljellyn peltopinta-alan vähentämistä ja muiden tulonlähteiden keksimistä maanviljelyksen rinnalle. Pientilallisen leipä on kiven alla, mutta onneksi niitä kiviä savolaisessa pellossa riittää vitutukseen asti.
Seuraa minulle kotonani on viimeiset pari vuotta pitänyt koirani Alvar. Jos en olisi yrittäjä ja asuisi maalla, en varmaan koiraa omistaisikaan. Voin viettää hänen kanssaan suurimman osan päivästä ja hän pääsee pihalla ja metsässä juoksemaan perässäni vapaana. Hän on melko leikkisä ja ajoittain hyvinkin villi luonne joka tekee mitä haluaa, eikä hänen kanssaan varmaan kovin moni tulisikaan toimeen hermojaan menettämättä. Mutta ei sillä täällä maalla ole niin väliä, kun suurimman osan ajasta vietämme kaksin ja keskenämme tulemme hyvin toimeen kunhan vain jaksamme rauhoittua. Ei ole paljoa häiriötekijöitä.